Sanotaan se nyt heti aluksi. Minulla ei ole aavistustakaan siitä minkälaista on olla lapsi. Eikä ole teilläkään. Lapsen maailma pysyy meiltä aikuisilta auttamattomasti tavoittamattomissa.
Voimme tietysti muistella omaa lapsuuttamme, mutta nämäkin kokemukset välittyvät nyt meille oman aikuisen mielemme läpi. Me järjestämme lapsuuden muistot uudestaan aikuisen systemaattisella ajattelukyvyllä: analysoimme, järkeistämme ja selitämme lapsuuden kokemuksilla nykyhetkeä. Tämä ei tee muistoistamme epäaitoja, mutta takaisin lapsen havaintomaailmaan meillä ei ole enää pääsyä.
Voimme tietysti tarkkailla tämän päivän lapsia; kysyä, kuunnella ja kohdata heitä, mutta minkälainen heidän ymmärryksensä maailmasta todella on, jää meille mysteeriksi. Lasten ja aikuisten kokemusmaailmat ovat lähtökohtaisesti erilaisia.
Lasten ja aikuisten eroa selittää kulttuurin sisäistäminen. Jotta meistä kasvaisi niin sanottuja normaaleja aikuisia, vaaditaan loputon määrä kulttuurista toistamista. Lapsi oppii yksinkertaisesti käyttäytymään. Hänelle opetetaan ympäröivän kulttuurin toimintamallit. Miten ajatellaan, tunnetaan ja toimitaan. Mitkä ovat onnistuneen elämän päämäärät. Miten kohtelemme toisia ihmisiä, eläimiä ja ympäristöä. Ja niin edespäin.
Nämä opit tekevät meistä aikuisen. Mitä paremmin lapsi ne sisäistää, sitä paremmin hän menestyy ”valmiina” aikuisena yhteiskunnassa. Ja menestymistä mitataan tietysti kulttuurimme mittapuilla.
Tässä kohtaa tulemme ongelman ytimeen, ainakin ympäristönäkökulmasta. Yksi keskeisimmistä kulttuurimme mittapuista on nimittäin kapitalismi. Se määrittää, mikä on arvokasta ja mikä ei. Ja arvokasta kapitalismin näkökulmasta on kaikki mikä myy hyvin. Ja tässä järjestelmässä, hyvät ystävät, kaikki on myytävissä. Niin lapset kuin luontokin.
Kapitalistia kiinnostavat lapset koska he ovat potentiaalisia kuluttajia. Ja jos he eivät ole sitä jo lapsena, heistä tulee sitä viimeistään kasvaessaan aikuisiksi. Yhteiskunnassamme olemme ensisijaisesti kuluttajia ja toissijaisesti poliittisia toimijoita. Siksi poliittinen toimintakin kanavoituu usein pelkiksi kulutusvalinnoiksi.
Meidän tylsä ja yhdenmukainen ajattelutapamme tarttuu lapsiin. Lapsista kasvaa kuluttajia koska me olemme sellaisia. Lapset oppivat, että on luonnollista että metsät ovat yhtä kuin tulevaa vessapaperia, koska tämä on maamme keskeisimpiä talouspoliittisia yhtälöitä.
On traagista kuinka lapsen vielä rajattomat ajattelun ja kokemisen mahdollisuudet kapenevat hänen kasvaessaan. Lasten kokemusmaailmat voisivat avata täysin uusia ovia tulevaisuuteen. Sen sijaan ne kanavoituvat toistamaan samaa kulttuurista kaavaa: jos ostat niin olet. Näin kulttuurimme pysyy lähtökohtaisesti konservatiivisena, eivätkä asiat muutu.
Mutta entä jos kasvattaisimme lapsemme toisin? Ajatus on hyvä, mutta kysymys ei ole aivan yksinkertainen. Vaikka lasta voi suojella kulttuurimme haitallisimmilta muodoilta (kuten liian varhaiselta sukupuolittamiselta tai ostovimmalta), ei kulttuuria pääse karkuun. Me elämme kaikki kapitalistisessa yhteiskunnassa, tavalla tai toisella. Vaikka eläisimme täydellisessä kulutuskarkuruudessa, emme pääse pakoon eettistä vastuuta globaalista epätasa-arvosta ja ympäristön tilasta. Ainoa vaihtoehto on aktiivisesti purkaa tätä järjestystä.
Kasvattaminen on aina myös ideologian siirtämistä lapsille. Vaikka ideologia olisi poliittisesti mielekäs, rajaa se kuitenkin aina lapsen omaa havaintomaailmaa. Tältä ei tietenkään voi välttyä, eikä se ole tarkoituskaan. Välillä voisi kuitenkin olla mielekkäämpää keskittyä tukemaan lapsen omaa havaintomaailmaa ja itseilmaisua, vaikka se poikkeaisikin omastamme.
Hurjinta ja hienointa on tietysti tämä: me emme tiedä, mitä lapsilla on edessään. He voivat ehkä muuttaa tapahtumien kulun, tai sitten eivät. Varmaa on vain, että yhteiskuntamme ei ainakaan kannusta heitä niiden rajattomien mahdollisuuksien käyttöön, jotka heissä ovat. Ehkä tämä voisi olla meidän tehtävämme.
Akuliina Saarikoski on toimittaja ja kansalaisaktivisti.
Voit jakaa tämän artikkelin verkossa.
