Luonto-Liiton 5.–8.-luokkalaisille koululaisille suunnattu Salaperäinen metsä -kirjoituskilpailu keräsi syyslukukauden aikana peräti 1800 metsä-aiheista satua ja tarinaa tasaisesti eri puolilta Suomea.

Kilpailun tuomarina toimi kirjailija Kirsti Manninen. Lue tuomarin terveiset ja kilpailutöiden arviointiperusteet täältä!

Luonto-Liitto onnittelee kilpailun voittajia ja kiittää kaikkia osallistujia! 1.-3. palkinnon saaneiden kirjoitukset tullaan julkaisemaan [...]]]>  

Luonto-Liiton 5.–8.-luokkalaisille koululaisille suunnattu Salaperäinen metsä -kirjoituskilpailu keräsi syyslukukauden aikana peräti 1800 metsä-aiheista satua ja tarinaa tasaisesti eri puolilta Suomea.

Kilpailun tuomarina toimi kirjailija Kirsti Manninen. Lue tuomarin terveiset ja kilpailutöiden arviointiperusteet täältä!

Luonto-Liitto onnittelee kilpailun voittajia ja kiittää kaikkia osallistujia! 1.-3. palkinnon saaneiden kirjoitukset tullaan julkaisemaan kuvitettuina Sieppo ja Nuorten Luonto -lehdissä toukokuussa.

Sarja A, 5–6-luokkalaiset

1. palkinto: Maija Tuominen: Metsä ja minä

Omakohtaiseen luontosuhteeseen perustuva ehyt tarina suomalaisesta metsästä ja suonlaidasta, jossa tarinan kertoja nauttii ympäristöstään havainnoiden ja hoivaten.

2. palkinto: Fanny Rantanen: Tarina metsän puista

Riemastuttava animistinen kertomus metsän puista eri vuodenaikoina mm. riehakkaissa syyskarnevaaleissa, jonka jälkeen ne pudottavat lehtensä rättiväsyneinä.

3. palkinto: Fanny Ruokangas: Salaperäinen metsä

Taitavasti peikkonäkökulmasta kerrottu tarina kotimetsän tuhosta ja muutosta uuteen metsään, jossa on vaikea löytää ystäviä.

Kunniamaininnat:

Sami Laivonen: Citykani eksyy metsään

Reipas kertomus citykanin elämänmuutoksesta ja sopeutumisesta suureen pohjoiseen metsään.

Anni Sarvilinna: Liian salaperäinen metsä

Mäyränäkökulmasta eheästi kuvattu vaellustarina, jossa on huumorin kimallus.

Rea Vänskä: Vesipisaran matkassa

Todella omaperäinen kertomus vesipisaran kiertokulusta ja tehtävästä metsän puolustajana ja kasvattajana.

Sarja B, 7­–8-luokkalaiset

1. palkinto: Kasperi Riihimäki: Runopuut

Omaperäinen, kieleltään, rytmiltään ja tunnelmaltaan väkevä ja silti hyvin suomalainen tarina metsästä ja kirjaimellisesti metsän peittoon joutumisesta.

2. palkinto: Ada Segerstam: Maailman valo

Kaunis, maailmansyntymyyttien hengessä kirjoitettu tarina, jossa minän kokemukset ja tunnot välittyvät koskettavasti lukijalle.

3. palkinto: Camilla Miettinen: Metsän valo

Raikas ja elävästi metsän jäätymistä ja virkoamista kuvaava tarina, jossa elämää ylläpitävät voimat jatkuvat myös sukupolvien yli.

Kunniamaininnat:

Suvi Toivonen: Metsän siimeksessä

Upeasti ja raikkaasti Google Earth -näkökulmaa ja ikiaikaisia suomalaismetsien peikko- ja keijutarinoita yhdistävä kuvaus.

Vilja Hermansson: Sydämettömät

Koskettavasti metsän ja sen sydämen tuhoamista kuvaava teksti, jossa ei ole sorruttu turhiin rönsyihin.

Jaakko Anttila: Askiaidorin metsä

Komeasti historiaan, Suomen ja Ruotsin rajalle myyttiseen metsään sijoitettu omaperäinen taistelutarina, jonka kaari on ehyt alusta loppuun.

Joonatan Huang: Kuiskaus

Kansainväliseen druiditarustoon kuuluva mutta silti omaperäinen ja elävästi kerrottu tarina haltioiden, metsien ja ihmisten suhteesta.

Luin [...]]]> Luonto-Liitto järjesti syksyllä 2011 koululaisille suunnatun kirjoituskilpailun, jonka aiheena oli “Salaperäinen metsä”. Kilpailuun saapui yhteensä 1753 työtä maan laajuisesti. Töitä saapui hyvin tasaisesti joka puolelta maata. Kilpailussa oli järjestetty erikseen sarjat 5.-6.luokkalaisille sekä 7.-8.luokkalaisille. Ala-asteikäisten töitä saapui eniten, lähes 1400, kun taas yläasteikäisten töitä saatiin vajaat 400 kappaletta.

Luin läpi lasten lähettämiä töitä esikarsintaa varten. Satoja töitä läpikäytyäni mielessäni alkoi muodostua kuva siitä, miten 2010-luvun lapset ympäri Suomea kertovat metsästä ja millaisia teemoja saduista toistuvasti nousee esiin.

Lasten kirjoittamat metsäsadut ovat varsin ajankohtainen teema, sillä viime aikoina ollaan yhä enenevissä määrin huolestuttu lasten luontosuhteen ohenemisesta. Esimerkiksi Helsingin Sanomat uutisoi 25.2. amerikkalaisesta tutkimuksesta, jossa oltiin havaittu luonnon ja eläinten väistyneen rakennetun ympäristön ja koneiden tieltä amerikkalaisissa lastenkirjoissa. Muutoksen havaittiin tapahtuneen yhtä aikaa lasten luontosuhteen ohenemisen kanssa. Salaperäinen metsä -kirjoituskilpailuun lähetettyjen kirjoitusten voidaan mielestäni nähdä heijastavan samalla tapaa suomalaislasten ja -nuorten luontosuhteessa tapahtuneita muutoksia.

Anglo-amerikkalainen fantasiakirjallisuus lasten mielenmaisemassa

Yksi suosituista teemoista olivat seikkailu-/fantasia-aiheiset tarinat, jotka olivat selvästi ottaneet vaikutteita suositusta anglo-amerikkalaisesta fantasiakirjallisuudesta. Nämä kertomukset ovat selkeästi fiktiivisiä ja saavat innoituksensa enemmänkin populaarikulttuurista kuin omakohtaisista metsäkokemuksista tai suomalaisesta metsästä. Fantasiakertomuksissa riittää seikkailun elementtejä ja tapahtumia. Nämä kirjoitukset ovat usein hyvin pitkiä, eräänlaisia pienoisromaaneja. Fantasiatarinoissa seikkailevat vampyyrit ja ihmissudet, kääpiöt, haltiat, hobitit, keijukaiset, yksisarviset ja velhot. Pohdin satuja lukiessani, mistä johtuu, että juuri näiden tarinoiden kuvasto tuntuu olevan päällimmäisenä lasten  mielikuvissa. Onko niin, että nykylasten käsitys metsästä rakentuu enemmän ylikansallisen populaarikulttuurin kuvaston varaan kuin omiin kokemuksiin ja lähiluonnosta saatuun inspiraatioon?

Vaikka populaarikulttuurin kansainvälisyys ja universaalius näkyy lasten kirjoituksissa selkeästi, myös perinteisemmät suomalaiseen kansantarustoon pohjaavat teemat ovat edustettuina. Nämä tarinat sijoittuvat suomalaiseen metsämaisemaan ja niissä seikkailevat usein menninkäiset ja kotimaiset villieläimet. Tarinoiden joukosta löytyy myös klassiseen tyyliin kirjoitettuja eläinsatuja, joiden kuvastossa usein esiintyneitä eläimiä ovat perinteiset susi, jänis, kettu ja karhu. Lasten tarinoista heijastuu suden ristiriitainen rooli kulttuurissamme: se esiintyy usein pahan ruumiillistumana, mutta toisaalta joissain saduissa myös ihailun kohteena olevana uljaana olentona.

Sadut heijastavat lapsen arkitodellisuutta

Metsäsadut heijastavat luonnollisestikin sitä maailmaa, jossa lapset elävät ja tätä kautta kuvastavat myös nykypäivän lapsen luontosuhdetta. Yhä teknistyneempi elämä näkyy lasten kirjoituksissa ja luontokokemuksissa. Useissa kertomuksissa erilaiset laitteet nousevat milteinpä pääosaan: mönkijät, älypuhelimet ja tietokoneet saavat paljon mainintoja yllättävissäkin yhteyksissä. Näissä teksteissä luontokokemus tapahtuu ensisijaisesti teknisten laitteiden välityksellä ja ne kertovat mielestäni karua kieltä siitä, miten riippuvaisiksi ihmiset ovat tulleet tekniikastaan ja miten samalla ollaan ajauduttu yhä kauemmaksi luonnon suorasta elämyksellisestä kokemisesta.

Kulutuskulttuurin keskeisyys lasten elämässä näkyy tarinoista esille nousevana merkkitietoisuutena: lapsille tuntuu olevan entistä tärkeämpää omistaa tietyn merkkisiä laitteita. Toisaalta joukkoon mahtui myös tarinoita, joista näkyi lasten aktiivinen luontoharrastus ja luonnontuntemus. Esimerkiksi metsästys- ja kalastusaiheet ovat melko yleisiä.

Tarinoissa metsä esiintyy sekä pelottavana paikkana että eräänlaisena voimapaikkana. Tarinoissa eksytään metsään ja joudutaan tilaan, joka muistuttaa kansanperinteestämme tuttua kokemusta metsänpeitosta. Myös ympäristönsuojelulliset teemat nousevat monissa töissä yllättävänkin merkittävään osaan. Toistuvassa tarina-aiheessa lempimetsä on uhattuna ja päähenkilö taistelee pelastaakseen metsän vaihtelevalla menestyksellä. Näistä tarinoista heijastuu lasten aito huoli metsistä.

Useimmiten tarinoissa käsitellään metsäteeman ohessa myös muita lasten elämässä tärkeitä ja ajankohtaisia asioita, kuten koulukiusaamista, ystävyyttä ja suhteita perheenjäseniin. Suhde eläimiin näkyy kirjoituksissa kohtaamisina villieläinten kanssa sekä suhteena kotieläimiin, kuten koiriin ja hevosiin, joista etenkin tytöt kirjoittavat. Joissain teksteissä eläimet ovat myös pääosassa.

Maalais- ja kaupunkilaislasten metsäsuhde

Metsäsatu-kirjoituskilpailun tuottamasta kirjallisesta aineistosta erityisen mielenkiintoisen tekee mielestäni sen maanlaajuinen kattavuus. Lasten elämänpiiri ja kokemukset luonnosta eroavat luonnollisesti toisistaan maantieteellisen asuinpaikan mukaan. Yksi kysymys, jota pohdin tarinoita lukiessani olikin, miten kokemukset metsästä eroavat esimerkiksi itäsuomalaisilla maalaislapsilla ja helsinkiläisillä kaupunkilaislapsilla. Maalaislapsilta saapui oman lukutuntumani mukaan enemmän käytännön metsäkokemuksiin perustuvia tekstejä, joissa käsiteltiin esimerkiksi metsästystä tai marjanpomintaa, kun taas kaupunkilaislapsilla tarinat tuntuvat olevan useammin fiktiivisiä. Mikään täysin selkeä jakautuminen ei kuitenkaan ollut kyseessä, ja näin ollen kovin syvällisiä johtopäätöksiä maalais- ja kaupunkilaislasten luontosuhteesta ei mielestäni aineiston pohjalta voi tehdä.

Metsäsatu-kilpailu saavutti suuren suosion koululaisten keskuudessa. Vaikka kyseessä oli kilpailu, on mielestäni kampanjan tärkein ympäristökasvatuksellinen tehtävä ollut osallistaa lapsia pohtimaan omaa luontosuhdettaan ja omia käsityksiään metsästä. Aikana, jolloin lapset viettävät entistä enemmän aikaa sisätiloissa tietokone- ja televisioruutujen ääressä on mielestäni tärkeämpää kuin koskaan tuoda luontoa ja metsää läsnäolevaksi elementiksi lasten elämänpiiriin – ja tunnetusti mielikuvitus on lapsille työkalu, jonka avulla asioita on luontevaa lähestyä ja työstää.

Kati Tiitola, FM (folkloristiikka), on ollut mukana Luonto-Liiton Salaperäinen metsä -kirjoituskilpailun järjestämisessä ja esikarsinnassa

Voittaja: Kultainen hetki – Hanna Hyvönen, Helsinki (s. 1991)

Tuomariston kommentti: Kuvan tunnelma on vangitseva ja satumainen [...]]]> Luonto-Liiton lapsille ja nuorille suunnattu luontovalokuvauskilpailu järjestettiin tänä vuonna kolmatta kertaa. Tammikuusta syyskuuhun kestäneeseen kilpailuun saivat osallistua kaikki alle 30-vuotiaat luontoliittolaiset, sekä aloittelijat että harrastajat. Vuoden 2011 uutuutena mukana oli kännykkäsarja.

A-sarja (1981–1991 syntyneet)

Voittaja: Kultainen hetki – Hanna Hyvönen, Helsinki (s. 1991)

Tuomariston kommentti: Kuvan tunnelma on vangitseva ja satumainen aamuyön kauniin, harmonisen valon sekä tasapainoisen sommitelman ansiosta. Pisteenä i:n päällä ovat kelojen latvoissa istuvat linnut. Tuomaristo arveli tutunoloisen maaston vuoksi, että kuva on otettu karhukuvauspaikalla Kainuussa – arvelu osoittautuikin lopulta oikeaksi. Kulunut etuala on kuitenkin onnistuttu häivyttämään taitavasti.

Kuvasta : ”Olimme syyskuussa opintoretkellä Kuhmossa ja yövyimme yhden yön piilokojussa karhuja ja susia ihaillen. Yöllä oli ollut pakkasta ja maa oli aamulla kuuran peitossa. Suomaiseman ylle syntyi kaunista utua auringon noustessa. Kuvanottohetkellä kuului susilauman ulvontaa, ja vähän aikaisemmin karhu oli tallustanut piilokojumme ohitse.”

Kuvaajasta: ”Opiskelen biologiaa Helsingissä. Opiskelun ja luontoharrastuksen yhteydessä liikun paljon luonnossa, ja mukanani on aina pokkari. Viime kesänä kuvasin erityisesti luteita ja muita hyönteisiä digitaalista hyönteiskokoelmaani varten. Olen Luonto-Liiton ja Helsingin lintutieteellisen yhdistyksen Tringan aktiivijäsen. Olen ollut mukana Luonto-Liiton Uudenmaan piirin järjestämillä retkillä, mutta myös opastanut ja järjestänyt retkiä. Lintuharrastus on saanut uuden ulottuvuuden ostettuani oman kaukoputken – putken läpi pokkarilla otetut kuvat ovat laadultaan erinomaisia, eikä raskaita tai kalliita objektiiveja tarvita!”

Kunniamaininta: Outariekko – Hanna Hyvönen

Tuomariston kommentti: Matala kuvakulma kohteen tasolta miellyttää. Tausta on tasainen ja pehmeä, joten lintu korostuu hienosti. Myös värit toistuvat luonnollisina. Kuva taisteli sarjavoitosta loppuun asti, mutta tavanomainen valo pudotti sen kakkoseksi.

Kuvasta: ”Kuva on otettu Pulmankijärven tunturialueelta kesäkuussa. Olimme kapuamassa tunturia ylös, kun huomasimme riekon tepastelemassa aivan lähellä. Se katsoi meitä hetken epäilevästi, mutta asettui sitten mukavasti mättäälle suojaväriinsä luottaen. Otin riekosta kuvia scouppaamalla, eli pokkarilla kaukoputken läpi kuvaten.”

Kuvaajasta: ks. yllä

Kunniamaininta: Sopulivaellus – Antti Salovaara, Helsinki (s. 1983)

Tuomariston kommentti: Pysäyttävä ja teknisesti laadukas kuva harvemmin nähdystä tilanteesta. Toteutus ei ollut täysin tuomariston mieleen, vaan hieman erilaisella sommittelulla kuvasta olisi voinut saada voimakkaamman. Kuva on kuitenkin erinomainen dokumentti sopulin elämän traagisesta päätöksestä.

Kuvasta: ”Kuva on otettu elokuussa Kevon luonnonpuistosta, Luonto-Liiton Uudenmaan piirin vaellukselta. Päivä oli aurinkoisen kaunis, kuten päivät retkillämme yleensäkin, ja olimme pysähtyneet pitämään lounastaukoa Fiellogahjohka-joen rantaan. Kiertelin kameran kanssa ajatuksenani kuvata jokea ja huomasin kiven päälle huuhtoutuneen sopulin. Vesi oli jo jättänyt siihen jälkensä ja värjännyt dramaattiseen asentoon kuolleen eläimen ikonisen vaaleaksi. Riittävän lähelle pääseminen ja sommittelussa onnistuminen — liukastumatta kuitenkaan kameran kanssa jokeen — vaati ainakin parikymmentä otosta, joista yksi onnistui kohtuullisesti. Tämä sopulikohtalo jäi nyt valokuvana symboloimaan sitä huikeaa sopulien määrää, jonka kohtasimme Lapissa elokuisella reissullamme.”

Kuvaajasta: ”Olen Luonto-Liiton Uudenmaan piirin puheenjohtaja, yhtään aktiivisemman luontoharrastuksen myöhäisherännäinen, joka on löytänyt lukemattomia hienoja juttuja päädyttyään joitain vuosia sitten vaelluskurssin kautta mukaan Luonto-Liiton retkikuvioihin. Harrastan valokuvausta mutta varsinaisen luontokuvauksen olen jättänyt suureksi osakseen luovemmilleni. Viime aikoina kiinnostus siihenkin on kasvanut, sillä sehän on pohjimmiltaan yksi erinomainen tekosyy lisää nousta tietokoneen loisteesta tai peiton alta ulos etsimään jotain todellista. Valokuviini voi tutustua osoitteessa: http://www.taival-ambient.com/valolla”

B-sarja (1992–1997 syntyneet)

Voittaja: Yön laskeutuminen – Jakke Neiro, Helsinki (s. 1995)

Tuomariston kommentti: Kuva oli oman sarjansa selkeä ykkönen. Kuvassa miellyttää erityisesti vastavalon taitava käyttö, jonka ansiosta tähkänsiementen ääriviivat piirtyvät upeasti  pehmeää taustaa vasten .  Myös rajaus on toimiva.

Kuvasta: ”Kuvani on otettu Ilmajoella, Alajoen perinnemaisemassa 13. heinäkuuta 2011. Kyseisenä iltana ajelin vehnäpellon ohi. Pysähdyin tienvarteen ja halusin ikuistaa kesäisen auringonlaskun, tuon keltaoranssin näkymän, vähän erilaisesta kuvakulmasta. Toiveena oli vangita viimeinen tähkien saama valoenergia. Lopputuloksena oli tunnelmallinen ja salaperäinen valokuva.”

Kuvaajasta: ”Olen ihan pienestä pitäen ollut erittäin kiinnostunut luonnosta ja siten viettänytkin siellä paljon aikaa mm. partioharrastuksen myötä. Luonto on myös opettanut minulle paljon, joten uskon että tulevaisuuden opintoni ja ammattini löytyvät siltä alalta. Tänä keväänä sijoituin kolmanneksi valtakunnallisessa Metsävisassa. Toinen suuri kiinnostukseni kohde (sekä harrastukseni) on kuvataiteet. Olen voinut hyvin yhdistää nämä kaksi aihealuetta toisiinsa. Vuonna 2006 voitin ”Milloin laulaa viimeinen valas”-taidekilpailun 5-10 -vuotiaiden sarjan ja tänä keväänä luontoaiheinen seinämaalaukseni oli esillä Tallinnan kulttuuripääkaupunki 2011 –tapahtumiin kuuluvassa Eksperimenta! –näyttelyssä. Valokuvausta olen harrastanut enemmän tosissani noin vuoden ajan, koska sain rippilahjaksi järjestelmäkameran.”

Kunniamaininta: Kärpäset – Janne Kajava, Kiiminki (s. 1996)

Tuomariston kommentti: Piristävän värikäs kuva, jossa keskisommittelu toimii.  Rohkeammalla rajauksella kuvasta olisi saatu vielä tehokkaampi.

Kuvaajasta ja kuvasta: ”Olen viisitoistavuotias ja asun Kiimingissä. Olen harrastanut valokuvausta jo pidempään, mutta vasta tänä kesänä sain hankittua paremman, oman kameran. Samana päivänä kun ostin kameran (Fujifilm Hs 20 Exr) lähdin ulos harjoittelemaan kameran käyttöä, huomasin että päivänliljassa on useita kärpäsiä ja otin niistä kuvan.”

C-sarja (1998–2010 syntyneet)

Voittaja: Vauvahämähäkkien verkkotanssi – Venla Mäkipää, Espoo (s. 2002)

Tuomariston kommentti: Hieman erikoisempi tapahtuma on dokumentoitu taitavasti. Sommittelu on lähes täydellinen: sekavahko tilanne on saatu kasattua eheäksi valokuvaksi muutaman selkeän elementin avulla. Myös tekninen puoli on kohdallaan.

Kuvasta:  ”Otin ensin kuvia metsässä, etsien sopivaa kuvauskohdetta. Päädyin ottamaan kuvan hämähäkeistä, koska äitini löysi hämähäkit pihalta, ja ehdotti niitä kuvauksen kohteeksi.”

Kuvaajasta: ”Otan mielelläni kuvia kaikesta mahdollisesta! Kuvauskokemusta minulla ei ole kovinkaan paljon. Osallistun mielelläni kilpailuihin ja pidän valokuvaamisesta, siksi tämä kilpailu houkutti minua. Minulla ei ole omaa kameraa, mutta kuvaan vanhempieni kameralla.”

Kunniamaininta: Vapaamatkustaja  – Ali-Santeri Törmikoski, Loviisa (s. 1999)

Tuomariston kommentti: Vauhdikas tilannekuva ihmisen ja luonnon kohtaamisesta erottui kuvien joukosta edukseen. Tuomaristo jäi pohtimaan kuvan nimen kaksoismerkitystä: matkustetaanko kengällä vai toinen kotilo toisen päällä?  Tarkennuksen ja rajauksen hienosäädöllä kuvasta tulisi vielä parempi.

Kuvasta: ”Vapaamatkustajakuva syntyi, kun kesällä kengät jäi ulos ja, kun menin hakemaan niitä aamulla niitten päällä oli etanoita.”

Kuvaajasta: ”Olen kuudesluokkalainen poika. Olen saanut isän vanhan kameran, jolla kuvaan enimmäkseen lintuja ja matkoilla otan maisemakuvia.”

Kännykkäsarja (1981-2010 syntyneet)

Voittaja: Siivet – Saara Seppälä, Vantaa (s. 1989)

Tuomariston kommentti: Dramaattinen tapahtuma on ikuistettu esteettisesti kauniiksi valokuvaksi. Kuvassa on vahvaa symboliikkaa, joka antaa sisällölle useita tasoja. Lintu on lähtenyt parempaan paikkaan jättäen jälkeensä enkelin siivet.

Kuvasta: ”Kuva linnunsiivistä piti ottaa kännykkäkameralla, koska oikeaa kameraa ei ollut mukana. Kuva oli tarkoitettu luonnosmaiseksi muistiinpanoksi erikoisesta näystä keskellä kaupunkia. Jonain päivänä muistiinpano saattaa poikia piirustuksen tai maalauksen.”

Kuvaajasta: ”Olen valokuvannut joitakin vuosia digijärjestelmäkameralla ja makrokuvia pokkarilla. Luonto-Liiton valokuvakilpailussa olen saanut ikäsarjassani kolme kunniamainintaa (2008 ja 2009), mikä on innoittanut harjoittelemaan entistä enemmän. Tänä vuonna kuvasin ensimmäistä kertaa kännykällä, jota pidän edelleen ensisijaisesti puhumiseen ja viestien lähettämiseen tarkoitettuna esineenä.”

Kunniamaininta: Pilvimassat – Milla Aalto, Piikkiö (s. 1991)

Tuomariston kommentti: Uhkaavat ja visuaalisesti näyttävät pilvet on tallennettu tyylikkäästi. Taivaspainotteinen, rohkea sommitelma toimii hyvin. Tuomaristo jäi pohtimaan, oliko oikea kamera jäänyt kotiin ja upeat pilvet ikuistettu siksi kännykällä.

Kuvasta: ”Kuvasin näitä ihania pilviä viime elokuussa, yhtenä erittäin kauniina iltana. Oli juuri sellainen sää, että oli pakko lähteä ulos kävelylle. Ukkoskuuro oli juuri pyyhkäissyt yli, laskeva aurinko tuli esiin hetkeksi ja valaisi taivaalla seilaavat pilvimassat mielenkiintoisella tavalla. Siellä joukossa oli myös pari sateenkaarta, mutta ne ehtivät kadota ennen kuin tajusin kaivaa kännykän esiin ja ikuistaa näkymän. Napsin iltakävelyn aikana kuitenkin useita hienoja kuvia taivaasta. Tämä on sarjan ehkä dramaattisin otos. Hiukan harmittaa, etten tajunnut ottaa kunnollista kameraa mukaan, mutta onneksi oli sentään kännykkä. Sillä saa sopivissa olosuhteissa yllättävän hienoja kuvia.”

Kuvaajasta: ”Olen biologian opiskelija ja Luonto-Liiton aktiivi Turun suunnalta. Harrastanut luontoa koko ikäni ja valokuvaustakin aika pitkään, muun kuvataideharrastuksen ohessa. Luontokuvauksessa olen keskittynyt lähinnä maisemiin, erilaisten kauniiden hetkien ja tunnelmien taltioimiseen. Olen vähän laiska kantamaan painavaa kameraa mukana maastossa, joten useimmiten luontokuvat tulee otettua kännykällä tai pokkarilla.”

Tuomaristo

Tuomas Heinonen on espoolainen luontokuvaaja ja Pro Luontokuva ry:n (http://www.prolk.fi/) hallituksen jäsen. Hänen kuviaan löytyy osoitteesta http://www.tuomasheinonen.com

Emilia Pippola on vastavalmistunut valokuvaaja, biologi sekä Luonto-Liiton metsäryhmän aktiivi. Hänen kuviaan voi ainakin tulevaisuudessa ihmetellä osoitteessa http://www.emiliapippola.com

Teemu Saloriutta on Luonto-Liiton luonnonharrastusjaoston jäsen, kuvakilpailun koordinaattori ja aktiivinen luontokuvauksen harrastaja. Hänen kuviaan voi katsella osoitteessa http://www.luonnonvalo.net

Tuomaristo arvosteli kuvat nimettöminä.

A- ja B-sarjoissa palkintona oli 100 euron ja kännykkäsarjassa 50 euron lahjakortti vapaavalintaiseen retkeily- tai valokuvausliikkeeseen. C-sarjan voittaja palkittiin 150 euron arvoisella lahjakortilla Luonto-Liiton leirille Hangon Bengtsåriin. Kaikkien osallistujien kesken järjestetyssä arvonnassa Luonto-Liiton tuotepalkintoja voittivat Inari Nousiainen Hämeenlinnasta, Eero Ketonen Espoosta, Ronja Virtanen Palokasta ja Ali-Santeri Törmikoski Loviisasta.

Julkisuudessa käytävällä susipelkokeskustelulla on oma elinkaarensa. Itä-Suomessa vastaavaa julkista keskustelua ei ole käyty enää vuosikausiin. Esimerkiksi [...]]]>

Kuva: Hannu Vainiopekka

Sudet ovat palanneet Etelä- ja Länsi-Suomeen yli sadan vuoden poissaolon jälkeen. Lasten vanhemmissa susien paluu on aiheuttanut jonkin verran huolestuneisuutta ja turvattomuuden tunteita. Koululaisille kaivataan koulukyytejä, ja toiset haluavat, että pihapiirissä tai sen tuntumassa liikkuneet sudet tapetaan mahdollisimman pian.

Julkisuudessa käytävällä susipelkokeskustelulla on oma elinkaarensa. Itä-Suomessa vastaavaa julkista keskustelua ei ole käyty enää vuosikausiin. Esimerkiksi kotimaakunnassani Kainuussa petokeskustelun ytimessä ovatkin tällä hetkellä metsäpeuran suojelu ja porotalous. Aiheen näkymättömyys mediassa ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö pelot olisi yhä läsnä. Kyläläisten keskusteluissa tuoreimmat petohavainnot puidaan läpi. Lasten ja suurpetojen kohtaaminen ei ole toivottu tapahtuma.

Olen joitakin kertoja itse kohdannut suurpedon liikkuessani metsässä työssä ja vapaa-ajalla. Samoin pihamme lähialueella on liikkunut petoeläimiä. Nämä eivät ole minussa aiheuttaneet erityistä huolta. Syys- ja talvipimeällä huolestun, jos alle kouluikäinen tyttäreni katoaa näköpiiristä pihalla ollessamme. Asumme perukassa, pihapiiriämme ympäröi pimeys, ja on helppo kuvitella susi tai jokin muu pelottava metsän kätköihin. Luonnossa liikkuessamme koko perheen voimin tai tyttäreni kanssa kahdestaan en kuitenkaan vastaavaa pelkoa tunne.

En muista, että koskaan olisi kukaan tuntemani äiti nostanut keskusteluun tuntemaansa pelkoa susia tai muita suurpetoja kohtaan. Aihe ei ole kovin tärkeä monellekaan pienen lapsen äidille. Toki osa heistä saattaa jossain tilanteessa tuntea pelkoa, mutta nukkumisvaikeuksien, sairauksien, uhmaiän ja arkisten tapahtumien rinnalla ne ovat vähäisessä asemassa.

Uskoakseni susipelkokeskustelulla on kaksi erilaista taustaa. Nämä kummatkin liittyvät psykologiseen turvallisuuden tunteeseen. Susia pelätään eläiminä sekä myös siksi mitä ne symboloivat.

Susi eläimenä on suurikokoinen ja lisäksi peto, eli se syö ravinnokseen toisia eläimiä. Susi kykenee tappamaan hirven, joten ihmispoloisen tappaminen ei olisi sudelle vaikeakaan tehtävä. Susi kuitenkin pelkää ihmistä, koska ihminen on metsästänyt sutta kautta aikojen. Sama pätee muihin suurpetoihimme. Alitajunnassamme kuitenkin elää historiastamme johtuva pelontunne, joka on auttanut lajiamme säilymään hengissä ennen teknologista kehitystämme.

Toinen ja ehkä merkittävämpi syy pelkokeskustelulle on yleinen turvattomuuden tunteemme. Maailma on hyvin monimutkainen ja ongelmat globaaleja. Suden vuoksi tunnettu uhka on paikallinen ja helposti ymmärrettävissä. Meidän on paljon vaikeampi mieltää ja käsitellä esimerkiksi Japanin luonnon- ja ydinkatastrofeja tai sitä, mikä merkitys on Euroopan vakausrahastolla oman arkemme kannalta.

Tutkimukset osoittavat, että ihmisten sutta kohtaan tuntema pelko tai huolestuneisuus ei ole riippuvainen susien määrästä. Jopa alueilla, joissa susia ei ole, esiintyy pelkoja tai huolestuneisuutta. Sen sijaan tiedolla ja kokemuksilla on vaikutusta.

Susialueiden kunnissa ovat useimmat perheet jo tottuneet elämään suurpetojen kanssa samalla reviirillä, eikä aihe nouse arkikeskusteluihin tässä merkityksessä. Tämä johtuu siitä, että harva todella näkee luonnossa susia ja lisäksi nämä kohtaamiset eivät ole olleet ihmisen kannalta uhkaavia. Petohavainnot toki käydään tarkasti läpi, sillä onhan susien liikkeillä merkitystä niille, jotka harrastavat koiran kanssa metsästystä tai kasvattavat vaikkapa lampaita.

Mervi Laaksonen on Luonto-Liiton susiryhmön jäsen

Linkki Kaisa Pajasen ja Kirsi Salosen esitelmiin löytyy alta:

Tutustu alla Taina Laaksoharjun esitykseen, joka julkaistiin edellisen seminaarin yhteydessä: