Vieraillessani isäni lapsuudenkodissa maaseudulla en voi olla huomaamatta viime vuosikymmeninä tapahtunutta valtavaa muutosta. Kahden sukupolven välisessä ajassa on tapahtunut harppaus pienviljelystä ja omavaraistaloudesta urbaaniin kaupunkilaiselämään. Vanhassa aitassa on säilössä vanhaa ja kaunista, taitavasti valmistettua muun muassa maanviljelykseen, kalastukseen ja käsitöiden valmistamiseen liittynyttä esineistöä.

Vielä 50-100 vuotta sitten nämä esineet elivät ihmisten mukana arjessa. Osa esineistä on minunlaiselleni 1980-luvulla syntyneelle kaupungin kasvatille vielä tunnistettavissa, osan käyttötarkoitusta jään pohtimaan. Voi vain ihmetellä sitä valtavaa käytännön tiedon ja taidon määrää, minkä omatkin esivanhempani luonnosta ja sen ehdoilla elämisestä omasivat.

Isovanhempieni lapsuudessa ja nuoruudessa näiden esineiden käyttö ja valmistus oli arkipäivää, samalla tapaa kuin minun sukupolvelleni tietokoneet. Miettiessään sitä vuosituhansien kartuttamaa tiedon määrää, joka yhdessä vuosisadassa on lähes kokonaan hävinnyt ja menettänyt merkityksensä, tuntee itsensä helposti pieneksi ja avuttomaksi. Yhteiskuntamme tuntuu hyvin hauraalta ja haavoittuvaiselta, koska perusymmärryksemme luonnosta ja sen ehdoilla elämisestä on suurelta osin hävinnyt.

Yhteiskunnan koneellistumisen ja rakenteellisen muutoksen myötä nämä esineet, ja elämäntapa niiden mukana, ovat painuneet unholaan. Satoja, tai tuhansia vuosia vanhan elämäntavan nopea katoaminen herättää kysymyksen, onko meille evolutiivisesti mahdollista pysyä kärryillä tässä valtavassa muutoksessa. Onko tämä ihmiskunnan historian mittakaavassa mitättömässä ajassa tapahtunut rakenteellinen muutos, ja sen myötä etääntyminen luonnonympäristöstä, aiheuttanut meille vauhtisokeuden? Olemmeko kadottaneet tietoisuutemme siitä, että olemme osa luontoa ja riippuvaisia siitä, sekä psyykkisesti että fyysisesti?

Entä millainen suhde luontoon, ja sitä kautta omaan itseensä, muodostuu lapsille, joiden arkiympäristö on liikenteen melun ja betonin kyllästämä, vailla kosketusta metsään? Millaiseksi näiden lasten mielenmaisema kehittyy? Emme voi palata ajassa taaksepäin, mutta voisimme sen sijaan paremmin pyrkiä tiedostamaan ja ottamaan huomioon luonnon merkityksen lasten, ja myös aikuisten, henkisen sekä fyysisen hyvinvoinnin ja kehityksen kannalta.

Kannamme kehossamme edeltäneiden sukupolvien muistia

Lapsella on luontainen taipumus samaistua luontoon, nähdä itsensä osana sitä. Lapsen maailmankuva on luonnostaan animistinen. Lapselle lähiluonto on täynnä ihmeitä: tätä ympäristön inspiroivaa mielikuvituksen rikkautta on aikuisen kokemusmaailmasta käsin vaikea tavoittaa. Mielestäni tähän lapsen tapaan kokea ympäröivä todellisuus liittyy syvää viisautta, josta toivoisin jäävän jotain olennaista jäljelle myös aikuistuttuamme; ymmärrystä siitä, että sisäinen mielenmaisemamme ja fyysinen elinympäristömme ovat läheisessä vuorovaikutuksessa keskenään, ja ristiriita näiden kahden välillä voi aiheuttaa suurta ahdistusta. Sanni Seppo ja Ritva Kovalainen kirjoittavat Puiden kansa -kirjassaan: “Samalla kun metsä muuttuu, muuttuu mielemme. Erämetsien myötä katoaa se sielu, joka niiden rauhaa kaipaa”.

Olemme saavuttaneet ihmiskunnan historiassa ajan, jossa kognitiivinen raja ihmisen ja luonnon välillä on suurimmillaan. Esivanhempamme satoja tai tuhansia vuosia sitten tuskin pohtivat suhdettaan luontoon, sillä heillä ei ollut käsitystä itsestään luonnosta erillisinä ja riippumattomina olentoina. Länsimaisissa yhteiskunnissa olemme saavuttaneet pisteen, jossa olemme ajautuneet niin kauaksi luonnosta, että joudumme erikseen muodostamaan siihen suhteen. Silti emme synny tyhjinä tauluina vaan kannamme kehossamme ja geeneissämme kaikkien meitä edeltäneiden sukupolvien muistia, tiedostimme sen tai emme.

Olisiko aika hidastaa tahtia, aika katsoa taakse päin, aika hyväksyä itsemme ja sen, mistä olemme tulleet? Voisimmeko ajatella kauaskantoisemmin ja tukea lastemme ymmärrystä itsestään osana suurempaa kokonaisuutta, osana ympäröivää luontoa ja sukupolvien ketjua sen sijaan, että paahdamme sokeina eteen päin näkemättä ympärillemme, katsomatta taaksemme?

Havahduttuamme siihen, kuinka erillisiksi olemme kasvaneet luonnosta, ja mitä tämä tosiasia on aiheuttamassa meille yksilöinä ja koko ympäröivälle maailmalle, on kyettävä muuttaa kurssia ja tunnistettava kokonaisvaltaisen luontosuhteen kehittymisen tärkeys, sekä yksilön kehityksen että maapallon tulevaisuuden kannalta. Sisäinen maailmamme on suhteessa ulkoiseen maailmaamme ja kasvuumme ihmisinä. Positiivisen luontosuhteen kehittymisellä lapsuudessa on voimakas vaikutus siihen, millaiseksi arvomme ja suhtautumisemme ympäröivään maailmaan sekä itseemme aikuisena muodostuu. Lastemme luontosuhteen kehittymisen tärkeydessä ei ole kyse enemmästä ja vähemmästä kuin maapallomme tulevaisuudesta.

Kati Tiitola

Kirjoittaja on FM ja kulttuurisen luontosuhteen tematiikkaa tutkinut folkloristi, joka toimii harjoittelijana Luonto-Liitossa ja Lapset Luontoon -projektissa

Ympäristökasvattajille on intuitiivisesti selvää, että luonnonmukaisessa ympäristössä leikkiminen ja luonnon kokeminen on tärkeää lasten kehittymiselle. Mutta kuinka hyvin todella tiedostamme yhden ympäristökasvatustyön tärkeän perusteen – luonnon merkityksen sekä henkiselle että fyysiselle hyvinvoinnillemme?

Olemmeko ottaneet tarpeeksi vakavasti elämäntavassamme tapahtuneen muutoksen? Lapset ja nuoret viettävät yhä enemmän aikaa sisällä ja luontokokemukset jäävät vähiin.

Sain äskettäin tilaisuuden osallistua päivähoidon henkilöstön koulutustapahtumaan, joka järjestettiin Helsingin sosiaaliviraston varhaiskasvatussuunnitelmatyön tueksi. Tehtäväni oli kertoa luonnon merkityksestä lapsen kehitykselle.

Aloitin esitykseni kysymällä osallistujilta, kuinka moni kokee, että lasten luonnossa viettämä aika on vähentynyt oman lapsuuden ajoista. Kaikki nostivat käden ylös.

Seuraavaksi kysyin: Kuinka moni on huolestunut tästä muutoksesta? Taas kaikki kädet nousivat.

Edelleen kysyin, onko kukaan kuullut, lukenut tai saanut muuta kautta tietoa siitä, miten runsastunut sisällä olo ja vähäinen luonnossa vietetty aika vaikuttaa lasten kehitykseen. Kaikki puistelivat päätään… vain yksi lähes kolmesta sadasta osallistujasta muisteli, että koulusurmien yhteydessä oli jotain puhetta liiallisen virtuaalimaailmassa elämisen haitallisuudesta.

Luonnonympäristön moniaistisen kokemisen merkitys hyvinvoinnille

Näyttäisi siltä, että ammattikasvattajat ja todennäköisesti useimmat vanhemmatkin tuntevat sydämessään, että liiallinen tietokoneella palaaminen ja television katselu ei ole hyvästä, mutta sellainen tieto ja keskustelu, joka auttaisi ongelman käsittelemisessä ja siihen vaikuttamisessa, puuttuu täysin.

Richard Louv on jo vuonna 2005 koonnut kirjaansa Last Child in the Woods suuren määrän aiheeseen liittyviä eri alojen tutkimuksia. Tässä tiivistetysti joitakin tutkimustuloksia.

Runsaan television ja tietokoneruudun ääressä vietetyn ajan seurauksena aistimaailma typistyy ja oppimista ja elämäniloa ylläpitävän luontaisen ihmetyksen määrä vähenee. Runsas sisällä olo ennustaa vähäistä fyysistä aktiivisuutta ja korreloi positiivisesti lihavuuden kanssa. Liiallinen netissä oleminen vähentää sosiaalisia suhteita, lisää yksinäisyyttä ja riskiä sairastua masennukseen.

Luonnonmukainen moniaistinen ympäristö puolestaan lisää optimismia, luovuutta, itsenäisyyttä, itseluottamusta, keskittymiskykyä, yhteistyökykyä, myötätuntoa, turvallisuuden tunnetta ja ystävyyttä. Luonnonympäristössä lasten välinen hierarkia perustuu luovuuteen ja kekseliäisyyteen, eikä niin paljoa fyysiseen voimaan kuin yksitoikkoisemmassa ympäristössä.

Erityisesti vapaan, luovan ja tutkivan leikin on todettu olevan tärkeä tekijä lapsen kehitykselle. Lapsesta lähtevä, vapaa leikki toteutuu parhaiten luonnossa, joka tarjoaa mahdollisuuksia omaehtoiseen toimintaan ja itsensä haastamiseen.

Tutkimusten mukaan ne aikuiset, joiden ikkunasta avautuu näkymä, jossa on puita, pensaita ja muuta luonnonmaisemaa, suhtautuvat työhönsä merkittävästi innostuneemmin ja ajattelevat selkeämmin kuin ne, joiden näkymässä ei ole luonnonmaisemaa.

Tutkimustulokset yleiseen tietoisuuteen ja keskusteluun Suomessa?

Richard Louvin kirja on aiheuttanut havahtumista ja voimakasta keskustelua muun muassa Pohjois-Amerikan kasvattajien keskuudessa. Toivottavasti meillä herää vastaavanlainen keskustelu.

Kirja on painava puheenvuoro luonnon merkityksestä erityisesti lapsille ja nuorille, mutta ilman muuta meistä ihan jokaiselle. Se on puheenvuoro ympäristökasvatuksen, erityisesti luontokasvatuksen, tärkeydestä ja samalla haaste poliitikoille ja kaupunkisuunnittelijoille jättää luontoa myös kaupunkeihin.

Kaisa Pajanen työskentelee johtavana ympäristökasvattajana Helsingin kaupungin ympäristökeskuksessa. Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Ympäristökasvatus-lehden numerossa 3/2011.

Tutustu:

Richard Louv: Last Child in the Woods. Saving Our Children from Nature-Deficit Disorder. Atlantic Books, London 2005.

Lapset ovat mestareita löytämään luontoa asfaltin raoista, joutomailta ja hiekkakenttien laidoilta, kun he saavat mahdollisuuden kulkea ja tutkia. Luontosuhde rakentuu jo varhaislapsuuden elämyksistä ja kokemuksista, mutta sitä voi vahvistaa läpi koko elämän.  Kun luontosuhde on vahva, ei ympäristöä säästävien valintojen tekeminen ole taakka tai menetys, vaan omasta tahdosta tehty valinta kestävämmän huomisen puolesta. Vahva luontosuhde on myös hyvinvointimme kannalta tärkeä. Luonnosta saamme voimaa ja rauhoitumme.

Lapsuus on muuttunut. Länsimaissa on havahduttu huomaamaan, että nykyajan lapset viettävät valtaosan ajastaan sisätiloissa. Siellä missä lapset ennen kokoontuivat leikkimään, pihat kaikuvat nyt tyhjyyttään. Lasten yhteisten ulkoleikkien sijaan ovat tulleet erilaiset nettiyhteisöt, konsolipelit, TV viihde sekä ohjatut harrastukset.

Useat tutkijat ovat tuoneet esiin huolenaiheita, joiden epäillään johtuvan luonnosta vieraantumisesta. Puhtaasti terveydellisiä haittavaikutuksia ovat lisääntynyt ylipaino, heikentynyt fyysinen kunto ja siitä aiheutuvat selkä- ym. vaivat, allergiat ja astma – jopa lisääntyneet tarkkaavaisuuden ja keskittymisen ongelmat voivat olla seurausta luonnosta vieraantumisesta. Tiedeyhteisö on ottanut käyttöön vieraantumista kuvaavia termejä kuten ”Luonnonpuutoksen oireyhtymä” (Nature-deficit disorder), ”Sukupolvinen ympäristö muistinmenetys” (’Environmental generational amnesia), tai ”Biofobia”. Nykylapsia, jotka vain istuvat koneidensa ääressä ja joita kuljetetaan auton kyydissä harrastuksiin, on nimitetty ”Kuplamuoviin käärityksi sukupolveksi” (’Bubble-wrap generation’), joka elää akvaariossa katsellen ulkomaailmaa auton ikkunasta. Näitä akvaariolapsia on niin maalla kuin kaupungeissa.

Ihminen on syntyjään luonnonlapsi ja kiinnostunut luonnonelementeistä. Tätä sisäsyntyistä rakkautta kutsutaan biofiliaksi. Kun katselee pieniä lapsia, he tyypillisesti tutkivat enemmän fyysistä ympäristöä kuten kiviä ja ruohoa kuin viettävät aikaansa seurustellen esimerkiksi vanhempiensa kanssa. Entisen metsästäjä-keräilijän geeneissä on edelleenkin vahvana tarve keräillä, tutkia ja seikkailla. Menneisyys näkyy erityisesti lapsissa, joilla on tarve tutkia ja muokata ympäristöään, rakentaa majoja ja kokonaisia omia maailmoja.

Taina Laaksoharju on huomannut tutkimuksissaan Kumpulan koulukasvitarhalla, että kaupungissa elävät alakouluikäiset lapset muodostavat luonnonympäristöön hyvin läheisen suhteen erittäin nopeasti, kun saavat tähän mahdollisuuden. Lapset tutkivat, kokeilevat, käyttävät ja muovaavat luonnonelementtejä luovasti ja tuntevat olonsa pian kotoisaksi luonnossa. Myös kunto kohenee huomaamatta leikin tiimellyksessä. Rikas ympäristö tarjoaa lapsen mielikuvitukselle ja kehitykselle kaiken, mitä lapsi sillä hetkellä tarvitsee. Samalla hän oppii valtavasti sekä itsestään, toisista ihmisistä että luonnonihmeistä.

Annetaan lapselle mahdollisuus möyrimiseen lähimetsässä ja joutomaalla. Lapselle lähiympäristö voi näyttäytyä aivan erilaisena kuin aikuiselle. Joutomaa voi olla paratiisi kantoineen, kivineen ja pajupuskineen ja tulviva lähioja vuolas joki kaarnalaivoille. Istutetaan yhdessä siemeniä kukkaruukkuihin, hoidetaan ja seurataan kasvun ihmettä. Pienestä kasvaa suuri. Aikuisen ei tarvitse olla kaikkitietävä, vaan luonnosta voi oppia yhdessä ihmetellen ja kysellen. Kysymykset ovat tärkeämpiä kuin oikeat vastaukset.

Myös koulu tai päiväkoti voi tukea luontosuhteen muodostumista Vihreä lippu -ohjelman lähiympäristöteeman avulla. Teemassa edetään elämysten ja kokemusten kautta tietoihin ja taitoihin sekä lopulta lasten omaan osallistumiseen lähiympäristönsä suunnitteluun. Lapset pääsevät tekemään omaa luontosuhdettaan näkyväksi.

Auta lasta löytämään luonto läheltä, arkielämän keskellä. Osana jokaista päivää läheinen luontosuhde tukee lapsen hyvinvointia hamaan vanhuuteen saakka.

Eeva-Maija Bergholm on Lasten ja nuorten puutarhayhdistyksen toiminnanjohtaja ja Taina Laaksoharju yhdistyksen puheenjohtaja.